Tuotokseni on siis pitsiliina (Kauneimmat käsityöt 5/2002), joka on virkattu kummitytölleni hiirimatoksi. Vihertävä lanka loppui kesken, ja jatkoin virkkuuta luonnonvalkoisella langalla. Nostalgia astuu mukaan luonnonvalkoisen langan mukana. Virkkasin sillä nimittäin elämäni ensimmäisen pitsiliinan. Lanka on peruja mummolta, ja mummolla minä sen liinan tein ala-asteella silmukka silmukalta ja kerros kerrokselta. Koulussa en virkkaamaan oppinut, vaan mummon kanssa. Koulussa opetettiin, että koukkua täytyy pitää juuri tietyllä tavalla. Ei onnistunut. Mummo ei välittänyt, missä asennossa koukku oli ja miten pidin lankaa, ja niin homma alkoi sujua. Kiitos kaunis virkkuutaidostani kuuluu siis mummolle, joka kaksi vuotta sitten nukkui pois 94-vuotiaana.
Kummityttöni kysyi taannoin tätä blogia hänelle näyttäessäni, mitä nostalgia tarkoittaa. En osannut oikein selittää, ja kaivoin sivistyssanakirjan esille. Se antoi vastaukseksi mm. sanan "kaihomielinen". Minulla oli hyvinkin kaihomielinen olo, kun virkkasin pikkuliinani viimeisiä kerroksia.
2 kommenttia:
Aivan ehdottomasti tämä liina kuuluu tähän tempaukseen. Enpä ole koskaan tullut ajatelleeksi, että pistiliina kävisi hiirimatoksi.
Pitsiliinoja harvemmin näkee käytössä. En tarkalleen muista milloin itsekään virkkasin pitsliinaa viimeksi. Nyt kesällä vois virkkailla ulkosalla. Tässä on sitä nostalgiaa.
Lähetä kommentti